Omat vanhat kuvani olen perinyt isoäidiltäni ja vaalin niitä "kuin akka ainoaa hammastaan". Osa kuvistani on reilusti yli sata vuotta vanhoja. Upeita otoksia, joita on ilo katsella. Omat kuvani ovat ikäänsä nähden suhteellisen hyvin säilyneitä, nämä vanhat laseille valotetut kuvat näyttävät vain säilyvän ja säilyvän sukupolvesta toiseen. Mielenkiintoisiksi ne tekee se asia, että kuvien henkilöt ovat minun sukulaisiani. Todennäköisesti joku lapsistani tai mahdollisista lapsenlapsistani haluaa vielä niitä katsella.... toivottavasti.
Näitä kuvia on helppo katsella, sillä albumin voi ottaa säilöstä esille, samoin kuin irtokuvat ja katsella niitä ilman että tarvitsee miettiä missä formaatissa kuvat ovat ja onko kuvan katselijalla katseluun tarvittava ohjelma. Kuvien olemassa olon myös tietää, kunhan muistaa mihin hyllyyn edellisen katselu kerran jälkeen kuvat laittoi.... Miten käy meidän digikuvien? Minä en ainakaan läheskään kaikista kuvista ota paperikopioita vaan ihailen niitä otoksiani tietokoneen näytöltä. Mitä jos esim sadan vuoden päästä joku jälkeläisistäni haluaisi katsella kuviani.... missä formaatissa ne pitäisi tallentaa, mihin.....
Pitääkö minun lisätä testamenttiini tieto mistä kuvani löytyvät siinä tapauksessa, jos joku haluaa katsella millaisena näin elämäni ja ympäristöni omana aikanani. Tulen siis jättämään jälkeeni jonkinlaisen "bitti"albumin tuon minun omistaman vanhojen kuvien upean nahka-albumin sijaan.
Minun lueskellessa vanhojen kuvien takaa "tietoja" esim "Plåten förvaras för efterbestellning", voivat jälkipolvet etsiä minun ottamistani digikuvista lähes kaiken mahdollisen tiedon kuvaan liittyen, paikkakunta missä kuvat otettu, valotusaika, aukko, pikselimäärä, ISO asetukset, kamera merkki ja tyyppi yms. (edellyttäen tietenkin, että tänään käyttämäni formaatti on vielä käytössä kymmenien jopa sadan vuoden päästä.... vähän epäilyttää)
